”En voi mennä nukkumaan, kun murehtiminen on kesken!”

//”En voi mennä nukkumaan, kun murehtiminen on kesken!”

”En voi mennä nukkumaan, kun murehtiminen on kesken!”

Tajusin tämän eilen mieleen tulleen lauseen tänään ystäväni kanssa jutellessa.
Kerron teille tämän yrittäjän syksystä.

Kesähän meni ilosesti rallatellessa, uusia tuulia, ihania juttuja, kassa kilisi ja tehtiin 13 päivän putkia/1 vapaa. Vitsit miten oli mahtava kesä! Aivan mieletön draivi, mielettömiä uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia tuttavia ja yhteistyökuvioita. Nautin – oi miten nautinkaan!

Tuli elokuun puoliväli, Suomen kalenterin mukaan koulut alkoivat ja ihmiset palasivat töihin. Työt hiljeni, alkoi olla enemmän vapaa-aikaa. Näennäisesti. Väsytti. Pirusti. Tajusi miten hyvässä hypessä sitä meneekään vaikka nukkumatta, hetken aikaa. Näin kävi minullekin.

Arjen alku toi tekstiviestejä ja puheluita vanhalta sosiaalialalta, missä ensimmäinen ammattini on.
”Sijaisia tarvitaan, tuletko?”
-No tottakai tulen!
Jo auttamisen tahto, muisto siitä mitä se työ siellä oli kun sijaisia ei ollut ja päivistä vain selvittiin, ja tottakai ne eurot mitkä sieltä oli tulossa. Kassa ei kilissytkään niinkuin ennen, lähdin mielelläni.

Ne päivät kun kahvila oli kiinni tai en ollut ryhmän kanssa tykyilemässä tai luennoimassa, heräsin aamulla, laitoin koululaisen kouluun ja palasin nukkumaan. Unen määrä on vakio, jos pari kuukautta menee liian vähällä, on se otettava joskus takaisin. Jos en nukkunut, mietin paljon asioita, mitä pitää tehdä, tekemättä kuitenkaan niitä. Huono omatunto – oletpa laiska. Pysäytin oravanpyörää taitavasti aika-ajoin, lähdin sienimetsään tai melomaan. Tekemään mitä vaan mistä tulee hyvä olo. Toisinaan tajusin katsoneeni 4 tuntia netflixiä aivot narikassa. Väsyny. Työstäni nautin hurjasti, sain lisää voimaa kun sain tehdä unelmieni työtä, mutta kesän vähät unet painoi rinkassa. Tämä väsymys on vain levättävä. Hyvä pysähdys.

Aloin tänään, lauantaiaamuna kirjoittaa pitkästä aikaa kun tajusin eilen pysähtyneeni pienen paniikin äärelle.

”En voi  mennä nukkumaan, kun murehtiminen on kesken…”

Edessä on tilanne että minulla on 2kk tauon jälkeen 30 tunnin vapaa. 30 tuntia että kukaan ei kysy mitään, kenenkään ei periaatteessa tarvitse saada minua kiinni, enkä ole vastuussa kuin itsestäni.
30 tuntia aikaa Minulle. Aamu kun kelloa ei tarvitse laittaa soimaan. Näin oli viimeksi elokuun 6. päivä. Aika tasan 2kk sitten.

Vaihtoehtoja tekemisiin oli paljon. Tämmösenä listaihmisenä listasin vaihtoehtoja a), b), c).. jne.
Lähden reissuun, Helsinki vai Oulu, Vaasaan vai Seinäjoelle. Siellä on keikka ja tuolla on kulttuuria. Baariin pyysi yksi, juomaan ja tanssimaan. Saatat sen uuden tosirakkaudenki sieltä löytää.
Jos lähden reissuun menee matkoihin 2-8 tuntia tästä vapaasta.
Minkä valitsen? Jos valitsen yhden, jääkö maailmasta joku asia kokematta? Jäänkö jostain paitsi? Kadunko tätä myöhemmin? Voi miksi en valinnut toisin? Mitä haluan tehdä, missä haluan olla, mikä on se mitä haluan kokea. Jäi se uusi rakkauskin löytämättä!
Elämä on NYT enkä halua mokata tätä!!!
Hengitä, hengitä, hengitä.. ei noin nopeasti tai hyperventiloit, rauhotu, rauhotu rauhotu.
Voe elämä!

Paniikki, valitsenpa mitä vaan, tiedän jo että sunnuntai-iltana kun tämä vapaa on ohi, olen pettynyt.

Kello oli perjantaina puolenyön pintaan, ja istuin tietokoneella surffaten  mitä tekisin. Silmät ei meinanneet pysyä enää auki, räpsyttelin niitä nopeammin koska niitä jo kirveli.

”En voi mennä nukkumaan kun murehtiminen on kesken..”

Onneksi olen oppinut erityisiä elämäntaitoja jo tässä ”noitavuosieni” aikana, tavoitin päästäni tuon aivan käsittämättömän hullun ajatuksen ja totesin että nyt on parempi puhaltaa peli poikki. Kokemus on opettanut kuinka yö on viisas – silloin kun nukkuu. Niinpä, kaikki masinat ja ärsykkeet kiinni ja petiin. Villasukat jalkaan, kömmin omaan ihanaan sänkyyni ja painoin silmät kiinni.

Valoisa lauantai aamu valkeni, avasin silmät ja ihmettelin kun kello ei soinut.
Mikä päivä tänään on?
Missä minun kalenteri on?
Mitä mie oon unohtanu?
Pian todellisuus hiipi tajuntaan, olen kotona yksin ja menen töihin klo 10.
Kello on 8.25 ja kello soi vasta 5minutin päästä. Makasin sängyssä kuunnellen talon hiljaisuutta ja tämän 30 tunnin suunnitelma oli selvä. Yö ja uni oli todellakin viisas.

Olo oli rauhallinen ja kysyin itseltäni;
Mitä minä tarvin tähän hetkeen? Mikä vie minun jaksamista ja hyvinvointia eniten eteenpäin näiden 30 tunnin aikana? Asia oli pian hyvin selvä. Voi mikä tyyneys voi korvata tuon 9 tuntia aikasiemmin olevan kuristavan paniikin. Makasin vielä hiljaa sängyssäni, venyttelin, keskustelin itseni kanssa ja havahduin kun nauroin ääneen. Olinpa hauska, keskustelukumppanini ainakin nauroi.

Tänään minua ei väsytä yhtään. Tänään olen voimaa täynnä, sitä rauhallista ja tyyntä voimaa ja viisautta. Tiedän mitä teen. Tiedän että se mitä teen on parasta minulle, koska päätin sen itse ja seura minkä valitsin on maailman parasta.

Tähän sopii yksi lempi runoistani jonka on kirjoittanu Eeva Kilpi;

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun.

 

Tämä tuleva 30 tuntia on minulle, ja odotan jo ensiviikon töitä
ja lapsiarkea sydän rakkautta läpättäen.

Tänään olen onnellinen, ja paniikkiperjantai nosti viisauteni ja onneni esiin.
Olipa hyvä että se tuli käymään!

 

p.s. Oliko tämä nyt se lomaressi?

 

 

2017-10-07T12:21:20+00:00 lauantai 07.10.2017|