Viimenen viikko on elämässäni ollu aika huikea.
Enpä vielä viime keväänä yhdelle pienemmälle porukalle sanoessa ”tulen minä kouluttamaan vaikka koko henkilöstöä jos hinnasta sovitaan..”, että hinnasta sovittiin ja kapusin Seinäjokisalin lavalle puhumaan uskomuksista ja niiden tuomista rajoitteista, mutta myös mahdollisuuksista. Kuinka uskomukset vaikuttaa työhön, siinä suoriutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Olihan hienoa vetää ”hedsetti” päähän ja kavuta lavalle.

Tuskan paikka oli siinä kun yksi yleisöstä purskahti niin totaaliseen nauruun että se tarttui minuun. Minun piti pidätellä henkeä etten lähtisi tuohon kuuntelijan tunnetilaan mukaan, nauramaan vedet silmissä. Harmi etten muista mille naurettiin. Sellanen puhuja minä olen, välillä itsekin hämmästyn mitä suustani tuli ulos.

Huikeinta, että vielä 4 vuotta sitten pelkäsin jännitin. En vaan jännittänyt, vaan superjännitin, esiintyessä unohdin nimeni, yritykseni nimen ja mistä piti puhua. Jälkeenpäin harvoin muistan mitä tuli sanottua. No en mie vieläkään muista tarkasti mitä sanoin siellä lavalla, mutta enää en jännitä, vaan nautin esiintymisestä ja että saan yleisössä pienen muutoksen aikaan. Viime keskiviikkona minä olin se jonka kanssa haluttin selfie. Aikamoista!

Lauantaina ystäväni Enja soitti että hänen kurssilleen vapautui yksi paikka, haluaisinko tulla. No toki! Ja niin minä menin karaokelaulun intensiivikurssille Kuopioon. No niin, nyt oltiin sitten jännittämisen äärellä todenteolla. Jos keskiviikkona ei jännittänyt Seinäjokisalin lavalla, niin nyt tuolla turvallisella Keitaalla minua jännitti niin että pelkäsin astua mikin eteen. Rakatan laulamista, se on yksi asioista mitä teen ihan jokaisena päivänä. Jos en laula niin hyräilen, jos en hyräile niin kuuntelen musiikkia. Harvassa on se päivä etten kuuntelisi ollenkaan. Useamman asiakasporukan kanssa olen laulanut, pellavamekossa nuotiolla. Lähinnä siinä kahvia keitellessä, itselleni, en niinkään ”esiintynyt” yleisölle. Se on vaan kuulunut siihen kahvin keittelyyn, noidan hyräily ja laulaminen. Helpompaa se on ollut kansainvälisille vieraille, laulaa suomeksi. En tiedä miksi.

Nyt olin kuitenkin Kuopion Keitaalla, missä on hurmaava juuri sopivankokoinen tila, täydellisillä äänentoistovälineillä ja pöydän takana istui Enja Ikäheimo, Suomen ainoa karaokevalmentaja. Aamu alkoi aamuvenyttelyllä, äänen avauksella ja keskustelulla mikä merkitys mm. lihasjännityksillä on laulamiseen. Hengityksestä puhumattakaan. On aika tärkeää hengittää, muutenkin kuin laulaessaan.

Kierros lähti, huikeita laulajia, ihania liikuttavia hetkiä. Tsemppaava ilmapiiri täytti Keitaan ja siellä oli kertakaikkisen turvallinen olla. Minua silti jännitti. Perk*le. Tiesin että se näkyy ja kuuluu, halusin olla hyvä ja luonteva, niinkuin keskiviikkona olin ollut. Kerroin etukäteen miten pelkään että jos päästän laulun oikeasti valloilleen, jos päästän laulun palleaan asti ja tulemaan sieltä, suusta tulee sammakoita ja kurnutusta. Sellasia ääniä mitkä saa yleisön voimaan pahoin. Tämä oli, ja on edelleen minun vahva uskomukseni. Osaan lauleskella, mutta en laulaa. Tai osaan laulaakin mutta minusta ei ole siihen, en uskalla, en pysty.
Tätä kun hokee itselleen riittävästi niin varmasti ei uskalla eikä pysty.

No mitäpä tuo mieleen Karaoken intensiivi viikonloppu? Laulamista laulamisen perään? Intensiivisesti aluletaa. Lalalaa – uus biisi, laula, uus biisi, laula, uus biisi laula. Sama biisi laula, sama biisi laula. Hiotaan muokataan ja prässätään. Intensiivisesti taitoa ja lurituksia. Nii mie jotenki olin sen aatellu..

Mutta se oli jotain ihan muuta. Se oli pieni ryhmä jossa jokaista jännitti. Se oli pieni ryhmä jossa jokaisella osanottajalla oli omat pienet apinat huutamassa olkapäällä niitä uskomuksia, pelkoja, rajoitteita – mitkä nousi omasta historiasta ja kokemuksista, mutta jokaisella oli silti palo laulaa.

Ja sitten oli ihana Enja, joka on mikserin ja läppärin äärellä rautainen ammattilainen, mutta myös ihana ratkaisukeskeinen hyvinvointivalmentaja, joka käyttää taitonsa karaoken parissa, todellakin tämän maan ainoana karaokevalmentajana. Ei pelkkää laulutekniikkaa, ei pelkkää hengitystä ja esiintymistä vaan myös korvienväliä, pelkoja, ennakkoluuloja, uskomuksia. Niiden äärelle pysähtyi jokainen kun ihana Enja joka antoi palautteen, kannusti, löysi sieltä kaiken sen hyvän ja osasi neuvoa kuinka tämän biisin laulaminen juuri minulle olisi helpompaa. Puhutaanpa nyt vaikka transponoinnista, hengittämisestä, katseen näytöstä ylös nostamisesta tai tulkinnasta.

Lähdettiinpä tekemään myös tehtävää, en halua paljastaa sitä tässä, mutta taas sai laulaminen ihan erilaisen näkö(tai kuulo-)vinkkelin. Jotain ihan muuta, lähes teatteriin heittäytymistä. Hulluttelua ja rentoutumista.

Minä itse käytän laulua myös paineiden purkuna, stressirepun kevennyksenä ja tunteiden käsittelyyn. Annan tulla sen mikä tulee, ja monesti kaikki vähänkään isommat tunteeni purkautuu kyynelkanavien kautta. Eilen tämä pieni porukka pääsi todistamaan myös sen, kun pirskatti tunsin jo laulun lähtiessä että nyt meni tunteisiin. Pärjäsin hyvin läpi biisin, olin jo melkein perillä… kunnes 2 lausetta ennen biisin loppua se hyökkäsi. Tunnevyöry mikä purkautui äkisti kyynelkanavistani. Enjalle tämä on jo tuttu näky, joskus on laulettu biisiä 2 lausetta ja olen purskahtanut itkuun, aloitettu alusta, ja taas olen itkenyt. Olen vaihtanut biisiä ja saanut tuohon tunteeseen etäisyyttä ja taas laulettu. Olenkin nimennyt tuon ihmeellisen naisen, viiden nessun Enjaksi. Ravintolat pitäköön tähtensä, nessut kertoo Enjan tason.

Tuossa hetkessä vielä mikin takana seistessäni katsoin valmentajaani, joka ilmekkään värähtämättä istui mikserin takana ja kysyi ”pärjäätkö”. Minun luo ei juossut hysteerinen nainen tuomaan paperia, ei pompattu ylös hyssyttelemään ”kaikki hyvin, kaikki hyvin”, vaan sain rauhassa ottaa tuosta tunteestani kiinni, nyökkäsin kasvot käsiini haudattuna ja kysäsin nessua. Kömmin nojatuoliin mikä oli tuon päivän ollut paikkani. Ryhmän empatia oli käsinkosketeltava, ja ne nenäliinat löysivät nenäni ja sain niiskuttaa rauhassa tunteen suurimman terän itsestäni ulos.

Istuin sinisessä nojatuolissa, nenä ja silmät edelleen vuotavana ja minun oli hyvä olla. Ympärilläni oli pieni ryhmä minulle vieraita ihmisiä, mutta se lämpö ja turvallisuus oli käsinkosketeltavaa.

Karaoken valmennusviikonloput; Laulajille, wanabe-laulajille, sinulle joka rakastata laulua mutta hoet itsellesi ettet voisi julkisesti.

Nykälännoita suosittelee. Snif.

Kuopion Keidas on ihanan vanhan puutaloaluuen takana sijaitsevassa punatiilisessä vanhassa rakennuksessa sijaitseva ihana kodinomainen tila.
Punaisten jykevien ovien takana on ”olohuone” mistä löytyy kahvia ja pikkupurtavaa, ja peremmälle astuttaessa löytyy laulupaikka.

Jos et ole vielä käynyt, suosittelen tulemaan! Täällä ei ole pakko tehdä mitään, voit tulla vain katselemaan ja kuuntelemaan, tutustumaan uusiin ihmisiin tai hörppäämään kupin kahvia. Laulaminen on bonus, mitä täällä pääsee tekemään.

Karaoke Keitaan löydät Vuorelankatu 5-7, 70300 Kuopio. Punatiilinen rakennus F. Alueella runsaasti tilaa omille autoille, ja rautatieasemalta on n. 1km kävely.

Maantantaisit laulun täsmätärpit klo 18-20 (h. 20€/ilta).
Torstaisin vapaat soundit joka viikko klo 18-20, marssi vapaasti sisälle ja tule katsomaan mitä jykevien tiiliseinien sisällä tapahtuu.
Yhden päivän kestävät Tie tähtiin – kurssit aloittelijoille sekä kahden päivän kestävät Tie tähtiin – intensiiviviikonloput pyörivät pitkin syksyä.
Käyppäs katsomassa lisätietoja www.vinkkejakaraokelaulajille.fi

Noita itse tulee tekemään tässä ihanassa Kuopion omassa olohuoneessa mm. sointukylpyjä. Ilmoittelen niistä toimintakalenterissa erikseen.
Ihanaa kun ilmat viilenee, arki rullaa, ja kalenteri täyttyy korvienvälin hyvinvointia lisäävillä pienillä (ja isoilla) jutuilla.

Nähhään Keitaalla!